Lili pääsi tänään mukaani töihin, sillä muuten pikkuiselle olisi tullut meilkein 10 tunnin yksinolo. Lilliputti pääsi tutustumaan junaan, Helsingin keskustaan, ratikkaan ja eläinklinikkaan. Lisäksi tietysti oli kokonainen uusi maailma hajuja! Häkkikoulutuksen aloitus meni päin prikkalaa, mutta noh.. Lili oli tosi reipas ja hän pärjäsi tosi hyvin, minä tosin en. Koiraa pitää kyllä sosiaalistaa, mutta tämä omistaja ei niin välitä sosiaalistumisesta.
Ensimmäiset kymmenen tyyppiä, jotka on "awwww, onpa se pieni" niin ne vielä jaksaa. Mutta siinä vaiheessa kun mennään jo saman päivän aikana lähelle sataa ihmistä "minkä ikänen se on? mikä sen nimi on?" ni meikällä alkaa olla pinna aika kireällä. Ja sitten tähän tietysti vielä yleensä kuuluu n. 5-10min tarina omasta koirahistoriasta/ elämänkerrasta.. Oh God.. Joudun töissä olemaan hymy huulilla vaikka väkisin ja tapaamaan uusia ihmisiä, en halua enää väkinäisiä hymyjä ja kanssakäymisiä vapaa-ajallani. Miksi koiranpennun omistaminen on jonkinlainen suora kutsu "TULE PUHUMAAN MEILLE" tässä yhteiskunnassa. Itse jos näen jollakin ihmisellä kadulla koiranpennun, niin hymyilen mukavasti ilmaistakseni ihailuni. En tunge väkisin juttelemaan ja koskemaan. Ja siis varsinkin tämä koskettelu, I mean WTF. Tuo juttelu vielä jotenkin menee, mutta tuota ilman kysymättä rapsuttelemaan tyrkkäytyminen katkaisi tämän aasin selän. Moni vieras mies (jokunen känninen mukaanlukien) tuli yllättäen rapsuttelemaan koiraa, kun se oli sylissäni. Koira on pieni ja hyvin kiinni kehossani, teki jatkuvasti mieli huutaa "U are in my persnal space and too close to my private parts!". En todellakaan pidä siitä, jos lähellä omaa kehoani rapsuttelee vieras ihminen ilman lupaa.. Tai ehkä minussa on vikaa emt. Onneks Erno oli kotimatkalla mukana, niin ei tullut niin paljoa randomeja tekemään tuttavuutta. Katsotaan uskallanko ottaa Liliä enää mukaan töihin, sillä tämä sosiaalistuminen oli minulle aivan liikaa yhdelle päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti